Oppipolkuna korona?

Suomalainen on vaatimaton ihminen – niin minäkin. Kompastun kerta toisensa jälkeen tilanteeseen, kommenttiin tai keskusteluun siitä, että minun pitäisi myydä ja markkinoida. Sanon, se ei ole minun juttuni. Mutta herään aina vaan siihen tosiasiaan, että asiakkaat eivät löydä minua, jos en myy. Onko nyt niin, että tarvitsin koronan oppiakseni myymään? Tuliko koronaepidemia noin yleensä ottaen opettamaan meille asioita? Kuinka pestä kädet? Kuinka suosia kotimaista tai paikallista? Lähimmäisenrakkautta? Sitä mikä on kaikkein tärkeintä? Kuluttamista? Itsensä huomioimista?

Aika brutaalilla tavalla tämä opetus meille annetaan. Itselleni moni yllä olevista asioista oli jo itsestään selvää, kuluttamisessa vähemmän on enemmän, perheen merkitys on kasvanut vuosien varrella ja oivallus oman itsen tärkeydestä myöskin. Jos en rakasta itseäni, kuinka voin jakaa sitä rakkautta muille? Mutta se mitä en ole osannut, on myyminen. Hissipuhe, suun avaaminen aina tilaisuuden tullen ja kohderyhmään kuuluvien potentiaalisten asiakkaiden tavoittelu muutoin kuin somessa.

Rakkaudesta lajiin – riittääkö se?

Vuosi 2013 oli minulle isojen kriisien vuosi. Avioliitto oli karilla, joka toki sitten saatiin uuteen nousuun. Urakriisi – annanko egon vai sydämen valita mitä teen lopun elämäni? Ensin ego vei voiton ja sitten petti terveys. Loppuvuodesta annoin sydämelle tilaa. Sydäntä olen seurannut siitä lähtien, toki hetkittäin eksyen polulta, mutta palannut sille aina takaisin. Sydän vei kohti sauna- ja luontoalaa – sen taisitkin jo tietää. Mutta riittääkö se, että tekee mitä sydän sanoo?

Siitä lähtien olen ajatellut, että kun vain pysyn omalle arvomaailmalleni uskollisena ja seuraan sydäntä, asiat kyllä järjestyvät. Myyminen, varsinkin agressiivinen sellainen, ei ole mun juttu. Miksi? Senkin kysymyksen heitti eräs yrittäjäkollega. Niin miksi? Siksi, että haluan asiakkaiden löytävän luokseni vilpittömin keinoin. Voiko myyminen ja markkinointi olla vilpitöntä? Ja toisaalta eikö yritystoiminnan ole tarkoitus kuitenkin tuottaa voittoa? Sitähän se ei tee, jos ei myy. Vai?

Vuosi 2020 – harppaus kohti unelmaa?

Kuten saatat jo tietää, sain vuonna 2017 42-vuotiaana lapsen, iltatähden. Toisen lapsen, jota oli toivottu vuosia ja sitten luovutettu. Juuri silloin, kun minun oli tarkoitus käynnistää Luonnokkaan toiminta kunnolla. Silloin arvomaailma muuttui ja ajattelin käynnistellä yritystoimintaa pikkuhiljaa ja keskittyä siihen mikä on tärkeintä, perheeseen. Näin tein ja unelmoin sekä luotin tulevaan. Visio vahvistui, tälläkin tauolla ja hidastelulla oli tarkoituksensa.

Vuosi 2020 oli SE vuosi, jolloin unelmista oli tulossa totta. Neuvottelin vihdoin saunatilasta Oulun keskustassa ja ajattelin, että NYT pääsen tekemään täysipäiväisesti sitä mitä sydän sanoo. Kolme viikkoa saunan ovet ehtivät olla auki ja sitten tuli korona, joka sulki ovet 2,5 kuukaudeksi. Olin kotona päiväkoti-ikäisen kanssa 24/7. Ehkä kirjoitan siitä kokemuksesta oman blogikirjoituksen, voi sitä tunteiden vuoristorataa. Joka tapauksessa olin kotiäiti, joka yritti kaiken vapaan ajan käyttää yritystoimintaan. Mies teki töitä enemmän kuin ennen koronaa, joten koti jäi aika lailla minun vastuulleni.

Niin, tämän vuoden piti olla se vuosi, jolloin unelma toteutuu ja yritystoiminnasta tulee täysipäiväistä. Sen mitä olen perheeltä pystynyt, kesä ja alkusyksy on panostettu tuotteistukseen ja onhan meillä aika upeita juttuja tulossa niin yrityksille kuin matkailuun sekä yksityishenkilöille. Aivan upeita juttuja, joista nyt on jo lanseerattu morsius- ja polttarisaunat. Käy tsekkaa!

Mitä olen oppinut vuodesta 2020?

Olen oppinut, että on pakko myydä. On pakko tuoda esille omaa toimintaa ja vahvuuksiaan, rinta rottingilla. Tässäkin toki paras tie on olla omalle arvomaailmalleen uskollinen ja kuunnella sydäntä. Olen myös oppinut arvostamaan omaa polkuani, sinnikästä työtä sen eteen, mihin uskon. Jos korona kaataa yrityksen, tiedän tehneeni kaiken mahdollisen. Vaikka toimintaa Voimalan saunalla ei olla koronan vuoksi saatu käyntiin kunnolla, olen kuitenkin saanut tehdä rakastamaani työtä erilaisten asiakkaiden ja kohderyhmien kanssa. Se antaa uskoa, että se mihin sydämeni ääni on minua johdattanut, sille on tilausta. Kiitos jokaisesta kohtaamisesta ja kannustuksesta sekä palautteesta! Niiden voimalla jaksaa eteenpäin.

Hyvin selväksi tämä vuosi on tehnyt myös sen, että sosiaalinen media luo valtavasti kuplia ja illuusioita. Epätotuuksia. Illuusio siitä, että kädet on täynnä töitä, on rikottava. Huomaan omaavani viha-rakkaussuhteen sosiaaliseen mediaan, on ihanaa jakaa onnistumisen tunteita, mutta vaikeaa tuoda esille koko totuutta. Ei halua valittaa, koska ei halua antaa epäammattimaista kuvaa itsestä yrittäjänä eikä valittaminen ihan olekaan minulle ominaista. En siis halua valittaa, mutta haluan nostaa esiin totuuden pienyrittäjien ahdingosta. Pienyrittäjän ääni on yksi, jonka haluan nostaa esille tämän blogin myötä. Meitä on paljon enkä ole ahdinkoni kanssa yksin.

Tsemppiä ihan jokaiselle yksinpuurtajalle, pus!